Olin joskus onneton. Luulin pudonneeni Elämäni Suuresta Suunnitelmasta kun en päässyt lukion jälkeen opiskelemaan, yhteensä kolmeen vuoteen. Elätin itseni tosin mukavalla työllä, ohjaamalla joogaa ja lapsille kiipeilyä, mutta jalkavamman raijoitettua kaikkea liikkumistani päädyin murehtimaan ja surkuttelemaan. Taas yksi välivuosi, taas yksi toimeton talvi.
Sattuikin niin, että sain opiskelupaikan. Toinen jakso oli ammattikoulussa alkanut jo, ja istuin silmät selällään ja huuli oona ekana koulupäivänä peruskaavojen parissa. Vaikeasta alusta huolimatta puski ensimmäisen viikon aikana vähän väliä naamalle leveä maaninen hymy aina kun muistin, että olen opiskelija. Minusta tulikin vihdoin taas opiskelija.
Äitini on toivonut minulle ammattia, jossa pääsisin käyttämään käsiäni ja tekemään luovaa työtä. Meistä ei varmasti kumpikaan ajatellut ihan tällaista - kangasta, ompelulankaa, kaavoja, saumureita, nuppineuloja ja loputonta ratkomista. Onnenkantamoinen osoittautuikin loistavaksi sattumaksi, sillä ihastuin asioiden konkreettiseen tekemiseen heti (hihkuin ja hykertelin kun vahingossa kahdesta kangakappaleesta tuli käden mentävä kangaspussi) sekä pääsin tositoimiin muistelemaan piirustutaitojani kun sormet kivistäen tuntitolkulla piirsin paperille vaatemalleja. Olin elementissäni virikkeellisessä ja välineitä, tekniikoita ja materiaalia tarjoavassa ympäristössä. Parhaiten kuitenkin pärjään kun syödään ilmaista kouluruokaa :)
OmmelKoomaa-blogistani tulee päiväkirja matkastani läpi harmaan kiven. Tumpelosta taitajaksi. Työttömyydestä ammattiin. Vinotikkisistä taskuparoista iltapukuihin ja ammattiompeleisiin. Elämänsyrjän värikkyydestä.
